So turn and turn again.
We are calling in all the ships.
Every traveller please come home
and tell us all that you have seen.
 

 

Kirjauduin sisään onnistuneesti ensiyrityksellä, vaikka istun täysin pimeässä. One point for the small guy.  

Olin vielä eilen, tämän blogin perustaessani, varma, etten aikoisi jakaa turhia yksityiskohtia itsestäni. Kutsutaan sitä nyt sitten vaikka vainoharhaisuudeksi tai terveeksi järjeksi, mutta en haluaisi kenenkään tunnistavan minua kirjoituksistani. En ole täällä, jotta voisin ilmoitella tutuilleni miten voin. Olen täällä, jotta voisin purkaa mieltäni ja kenties tavata ihmisiä, jotka tuntevat samalla tavalla.

Ja tajusin, että kaikki sekavat, hankalat asiat elämässäni liittyvät juuri siihen minkä ikäinen olen. Essi 15-v. Peruskoulun viimeisellä luokalla, muttei ole käynyt tavallista koulua enää moneen kuukauteen. Olen puolittaisella sairaslomalla masennuksen takia, ja suoritan peruskoulun loppuun kotiopiskeluna. Käyn kaksi kertaa viikossa koululla, jossa mukava erikoisopettaja antaa lisää tehtäviä ja valvoo kokeet. Koulu loppuu tänä vuonna 5. kesäkuuta, lauantaina. Silloin meidänkin kaupungissa kerääntyy toista tuhatta minun ikäistäni kivoissa vaatteissa omiin kotiluokkiin viimeistä kertaa. Lauantaina kaikki saa peruskoulun päättötodistuksen. Halaillaan kavereita ja "kavereita" ja vannotaan, että pysytään yhteydessä. Siitä päivästähän minäkin olen jo haaveillut viimeiset neljä vuotta. 

Mutta minäpä en vapaudukaan vielä kesäkuussa. Olin liikaa poissa koulusta ilman suunnitelmaa. Nukuin puolikoomassa kotona, sain paniikkikohtauksia ja itkin. Valehtelin äidille ja piilottelin veljeltä. Kaksoisveli, joka inhoaa koulua ja ei panosta siihen ollenkaan, pääsee peruskoulusta 5. kesäkuuta. Minä aina yritän parhaani. Teen läksyt ja kirjoitelmat ajallaan, enkä häiritse tunneilla.

Minä en saa todistusta käteen kesäkuisena lauantaina, kotiluokassa luokanvalvojalta, kauniissa mekossa, luokkalaisten ympäröimänä, kun sireenit kukkii ja kaikki on iloisia. Minä saan todistukseni syyskuun lopussa, jonain sateisena arkipäivänä, erikoisopettajalta kahden keskeisessä tilaisuudessa. Vanhat luokkalaiset on sitten lukiossa pihan toisella puolella, olemassa normaaleja, kun minä harpon farkuissa ja tuulitakissa peruskoulun päättötodistusta rutistaen. Ja sekin tapahtuu vain kerran elämässä.
 

Sitten menen toisen jakson alkaessa aikuislinjalle rehtorin erikoispäätöksellä. Istun siellä viisitoistavuotiaana ja tyhmänä ja pienenä. Kaikki muut ovat aikuisia, kuten linjan nimikin kertoo. Ehkä niillä on mun ikäisiä lapsia. Niitä normaaleja, jotka on jo koulupäivänsä käynyt ja viettävät nyt iltaa kavereiden kanssa.

Ehkä ei pitäisi valittaa. Totuushan on, että olen onnekas. Omistan hyvän oppilaan maineen ja koulu tekee kaiken voitavansa hyväkseni. En edes joudu toistamaan ysiluokkaa kokonaan. Vain saamaan vanhat jutut loppuun. Eihän se ole liikaa vaadittu. En joudu tuuliajolle päättötodistuksen saatuani. Aikuislinjalla voin ottaa muut ikäiseni kiinni ja sitten siirtyä erikoisluvalla suoraan päivälukion puolelle. Ei monet pääse pyrkimättä yhteen Suomen parhaimmaksi rankatuista lukioista.

Ja silti haluan vain itkeä, kun joku mainitseekin ysiluokan lopun. Minulle se on ollut jo niin kauan unelma. Kesäkuu. Kaunis mekko. Suvivirsi. Ne, jotka nyt lukevat tätä ja ajattelevat, että mitä se pentu vinettää... Niin. Enpä itsekään tiedä. Mutta silti sattuu. 

Toisaalta minunhan pitäisi olla jo tottunut siihen, että en ole kokenut monia asioita, joita muut pitävät itsestään selvinä. En ole outo, mutta poikkean normista. 

• Avioton lapsi
• Kaksonen
• Ei ole kastettu
• Ei käynyt rippikoulua
• Ei ole ikinä seurustellut

Niin monta pientä asiaa, jota ei päällepäin katsottuna arvaisi. Enkä edes kadu mitään näistä asioista. En haluaisi vanhempieni olevan yhdessä, koska en erityisemmin pidä isästäni. En haluaisi kuulua kirkkoon, enkä kaipaa itsestäni kuvaa vauvana kastemekossa. Minulla on kummilusikkani sylikummilta ja se riittää ihan hyvin. Kieltäydyin menemästä rippikouluun omasta aloitteestani. Osittain, koska pelotti, osittain, koska en halunnut oppia Jeesuksesta ja olla sosiaalinen. Ja tämä seurustelu juttu... En osaa sellaisia asioita. Eikä tämä "ei käy koulua, ei mene päivälukioon, ei ole kaunis" -yhdistelmä ole mikään jätkämagneetti. 

(Siis tietysti omasta mielestänihän kukaan ei vaan ymmärrä/ansaitse minua. Joo, väitetään, että siitähän se johtuu. Olen liian fiksu ja filmaattinen ja ah-niin-aikuinen...)

Toisaalta, edellisessä saattaa olla liioittelun alle kätkettyä totuuttakin. En missään nimessä ole parempi tai fiksumpi tai aikuisempi, kuin esimerkiksi luokkani (ex-luokkani? En ole varma...) pojat. Mutta olen kyllä erilainen, kuin ne koulun suositut tytöt, joiden kanssa kyseiset haluavat seurustella. En ole urheilullinen, laiha tai erityisen kaunis. En ekstrovertti, äänekäs, tai hauska sanan perinteisessä merkityksessä. En osaa nauraa muiden ihmisten kömmähdyksille  tai varsinkaan omilleni. En halua myöhästyä tunneilta huvin vuoksi, haukkua ihmisiä selän takana, kiroilla kovaan ääneen ja arvostella tuntemattomia ohikulkijoita. Enkä myöskään omista mopoa tai skootteria. (Ei kaikkien vanhemmat ole yrittäjiä tai lääkäreitä.)

Olenpas käyttänyt paljon "en oota" edellisessä kappaleessa. Ehkä pakostakin herää kysymys, että mitä minä sitten olen? Olen se, joka istuu seinustalla ikkunan vieressä ja osaa vastata, jos kysytään. Olen se, josta opettajat tykkäävät, vaikken edes yritä. Olen se, joka tavallaan tulee toimeen kaikkien kanssa, muttei kuitenkaan osaa solmia syvempiä ystävyyksiä. Olen (tai ainakin yritän olla) kiltti ja ystävällinen ja kohtelias. Olen pohjaton lähde Hollywood-tietoutta, mainstream elokuvia, internet memejä, fanfictionia, YouTubea, picspameja, shippausta, puolen tunnin sit-comeja ja brittiläisiä panel-show'ta. Osaisin kertoa enemmän ohjelmista kuten Mock The Week, Never Mind the Buzzcocks, Would I Lie To You, QI, Doctor Who ja Merlin, kuin Salatuista Elämistä, X-Factorista ja Big Brotherista. Seurustelisin mieluummin David Mitchellin tai Russell Howardin kuin Justin Bieberin tai Fernando Torresin kanssa. Ja kaikista mieluiten toimisin Stephen Fryn lemmikkinä. Kun muut olivat Vappuaattona kaupungilla kaveriporukalla rellestämässä, minä istuin paikallisessa Kotipizzassa äidin kanssa, odottamassa Quattro Staggionea ja värittämässä dinosauruksia. Enkä pakosta, koska en yksinkertaisesti keksinyt parempaakaan tekemistä. Vaan siksi, koska halusin olla siellä. Äitini on luultavasti paras ystäväni. Ainakin, jos inside-juttujen määrästä voidaan mitään päätellä. Ja kaiken tämän minä hyväksyn suoralta kädeltä, koska se on minua. Se kuvastaa minun luonnettani ja kiinnostuksen kohteitani, enkä muuttaisi näitä asioita vaikka voisinkin. Joskus vain alkaa mietittyttää, että onko maailmassa ketään, joka tuntisi samoin.

Dun dun dun. Tähän päättyy aamuyön ajatuspieru. Tässä vaiheessa olenkin jo onnistuneesti unohtanut alkuperäisen ideani. Splendid